Osa suomalaisista maajoukkuejudokoista on Itävallassa leirillä. Me jätettiin se pois ohjelmasta, kun välissä on mukavaa välissä harjoitella kotona ja elää ”normaalia” arkea. Viimeisen kahden kuukauden aikana olin reilun viikon kotona. Nyt on mukava treenailla kotimaisemissa. On ollut esimerkiksi tosi mahtavaa saada itse valmistaa ja päättää mitä syö. Tosin eilen arki sai melkein jo meikäläisestä niskaotteen. Olen aikaisemminkin kertonut minulla on ongelmia niskan kanssa ja kärsin usein krampeista. Olin jälleen saanut yhden ja sen johdosta takana oli huonosti nukuttu yö.
Aamulla sängystä noustessa oli jo itkusilmässä. Niskaa särki ja olisi vielä riennettävä salille. Olimme sopineet valmentajan kanssa että aerobinen treeni tehdään pakkasista johtuen salilla. No mutta kun sinne kuntosalillekin piti ensiksi kävellä noin parikymmentä minuuttia. Aamupalaa syödessäni tuli pieni piru olkapäälleni ja kertoi että on ihan oikeutettua jättää treeni välistä. Onneksi toiselle olkapäälle tuli parempi puoliskoni Sande, joka muistutti että ei se niskan särky estä juoksua. Kipulääkettä vain naamaan ja menoksi. Minulle tuli hirveä lusmuilija fiilis ja vartin päästä olinkin jo pakkaamassa salikamoja treenilaukkuun.
Tarinan ei toki tähän pääty. Jo salin nurkilla huomaan että lenkkarit jäi. Pari raskasta huokausta ja täyskäännös takaisin kotiin hakemaan kenkiä. Tuli sitten ennen salia ulkoiltua se vähän alle tunti paukkupakkasilla. Treeni sujui hyvin ja olin tyytyväinen sen tehtyäni. Ei ne kilpakamutkaan maailmalla samaan aikaan lusmuilleet. Minulle toimii hyvin ajatus että se ei ole tärkeintä miten asiasta suoriutuu vaan se että tekee aina parhaansa. Se riittää ja kantaa pitkälle ilman turhia itsensä soimaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti